Merkitykselliset oppimiskokemukset vaativat motivaatiota. Motivaatio voi olla ulkoista tai sisäistä. Ulkoista motivaatiota on esim. pakko tai opintopisteet. Sisäinen motivaatio on oman halun ja kiinnostuksen ohjaamaa. Kurssien suorittaminen yliopistolla sisältää monesti molempia elementtejä. Toisaalta opintopisteet ovat tärkeitä ja toisaalta kurssi kuulostaa mielenkiintoiselta ja tärkeältä. Näin oli myös Kasdigit -kurssin kanssa. Digitaalinen media on ajankohtainen aihe ja siihen liittyvä tieto on tervetullutta. Toisaalta kyseessä on pakollinen kurssi, joka pitää jossain vaiheessa suorittaa. Kurssi muodostui luennoista ja verkkotehtävistä Moodlessa ryhmän kanssa. Sinänsä kyse ei ollut uudesta opiskelutavasta. Olen tehnyt useita kursseja Moodlea hyödyntäen ja tehnyt ryhmätöitä käyttäen Moodlen wikiä.

Löysin syksyllä mainion kortin, jossa labradorinnoutaja katsoo kysyvännäköisenä ylöspäin ja pitelee tassullaan punaista karamelliä pystyssä. Jostain syystä ostin kortin kalenterin väliin tuomaan hyvää tuulta ja tunnelmaa alkaneisiin opintoihin. Kysyvä katse tuo mieleeni uteliaisuuden, jota tarvitaan elämässä erityisesti uuden oppimisessa. Sydän tuo mieleen lämmön ja välittämisen. Onnistuneessa vuorovaikutuksessa on mukana välittämistä. Vastuunkantaminen on välittämistä, kun tehdään yhdessä jotain. Tämä osoittautui tärkeäksi asiaksi yhteisen tehtävän tekemisessä. Jokainen osallistuu ja tekee oman osansa, niin tehtävä sujuu kaikilta. Mielestäni ryhmämme sai aikaan mielenkiintoisen mielipidekirjoituksen. Siihen tuli myös hyviä kommentteja keskustelualueella. Verkossa ryhmätyön tekeminen ei ollut uutta. Olen aiemminkin käyttänyt moodlen wikiä yhteisen tekstin luomiseen. Mielestäni wiki on toimiva alusta yhteisen dokumentin luomiseen. Ryhmätyön tekemiseen liittyy aina haasteita kuten aikatauluttaminen ja yhteisen kokonaisuuden luominen palasista. Kaikki sitoutuivat aikatauluun ja lopulta saatiin eheä kokonaisuus.

Verkostot, joista esim. Teemu Leinonen puheenvuorossaan puhui, tarvitsevat vuorovaikutusta.  Pidin Leinosen puheenvuorosta. Erityisesti kolahti ajatus, että ”joskus kannattaa kulkea takaperin”. Leinonen kertoi ajatuksen tulevan afrikkalaisesta kulttuurista. Takaperin kulkiessa näkee sen mistä lähtee kulkemaan ja sivusilmällä näkee tulevaa. Minulle historia on tärkeä aine ollut koulussa ja se on sitä vieläkin yliopistolla. On hyvä tietää millaisesta maailmasta olemme tulossa. Ajattelen, että menneisyyteen ei pidä jäädä, mutta sieltä voi oppia näkemään kokonaisuuksia ja ymmärtämään, miten erilaiset ratkaisut ovat syntyneet. Historia antaa myös perspektiiviä nähdä muutokseen todellisuudessa kulunut aika. Tänään tehdyt päätökset ja muutokset esimerkiksi kasvatuksessa ja koulutuksessa tulevat esille vuosikausien ellei vuosikymmenten päästä.

Kirsti Longan kolumni http://psykologinenpaaoma.fi/2013/09/03/diginatiiveja-ja-digisiirtoilaisia/ herätti minussa paljon ristiriitaisemman olon. Kuvaus sopii moneen vanhempaan. Monet diginatiivien vanhemmista ovat kiinni puhelimessa ja tietokoneessa. Puhelinkeskustelut ovat omassakin elämässä vähentyneet huomattavasti. Mutta toisaalta olen havainnut, että osa nuorista ei ole täysin koukussa laitteisiin. Monet katsovat televisiota yhdessä muiden perheenjäsenten kanssa  ja niin edelleen. Ymmärrän kyllä Longan ajatuksen siitä, että koulu ei ole pysynyt perässä elinympäristön ja tapojemme kanssa. Kuitenkin monissa kurssikeskusteluissa ja artikkeleissa, joita luin tai niihin liittyneissä keskusteluissa tuli esille myös tarve opiskella ilman koneita. Erilaisten välineiden käytössä on oppilaiden välillä suuria eroja. Osa käyttää suvereenisti kaikkia mahdollisia välineitä, osa taas ei ole halua käyttää tietokonetta tekstien kirjoittamiseen.  Tänä päivänä painotetaan yksilöllistä opetussuunnittelua. Antaako pakko koneen käyttö tähän mahdollisuuksia?

Olen kuitenkin sitä mieltä, että opiskelutavat ja välineet tulevat muuttumaan ja ovat jo muuttuneet. Teimme mielipidekirjoituksen Mari Peltosen artikkelista http://www.luma.fi/artikkelit/1387/tulevaisuuden-luokkahuoneesta-ei-tule-huvipuistoa . Mielipidekirjoituksemme kommenteissa tuli esille se, että osa ei pysty lukemaan kaikkea ruudulta. Vaikka näenkin tarpeelliseksi digitaalisen oppimateriaalin ja koulukirjojen vähentämisen, en hylkäisi perinteistä kirjaa, paperia ja kynää oppimisvälineinä. Mielenkiintoinen sivusto, jonka kehittymistä seuraan on Thinkmath http://blogs.helsinki.fi/thinkmath/ . Sivustolla on opetusmateriaalia matematiikkaan liittyen. Monipuolisuus on opiskelussa parasta. Välillä on hyvä kirjoittaa paperille, piirtää paperille ja välillä taas etsiä tietoa internetistä, käydä keskustelua verkossa ja luoda asioita verkossa. Tärkeää on myös kohdata toinen myös samassa tilassa ilman verkkoyhteyttä kasvokkain.  Monet toivat mielipidekirjoituksen kommenteissa esille kultaisen keskitien. Olen kultaisen keskitien kannattaja itsekin. Keskitie takaa ehkä parhaiten monipuolisia välineitä kaikille. Toki keskitiekin pitää jonkun määritellä, kun puhutaan opetuksesta kouluissa.

Keskitien hakemiseen toivoisin tulevaisuudessa käytettävän digitaalisen median välineitä. Lasten ja nuorten ääni olisi hyvä saada kuuluviin ja näkyviin. Luennoitsija Jonna Leinonen toi hyvin esille YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen, joka takaa lapsille monia oikeuksia. Lasten osallisuus on vielä tänä päivänäkin enemmän juhlallinen julistus kuin aitoa mukaan ottavaa toimintaa. Verkossa käytävä keskustelu voisi tuoda esille myös sellaisten oppilaiden mielipiteitä, jotka eivät ole muuten ilmaisseet omia näkemyksiään. Esimerkiksi erilaisia kyselyitä on nykyään helppo tehdä.

Kävin lukemassa ryhmäläisten blogit sekä alussa kävin lukemassa blogeja listalta. Luin myös ryhmäläisten esille tuomia mediatekstejä ja myös kommentoimieni ryhmien tekstejä. Valitsin kommentoitavat tekstit sattumanvaraisesti. Käytän opinnoissani erilaisia tekstejä, yle-arkistoa, wikipediaa hyödyksi. Etsin eri tahojen sivuilta verkkoaineistoja esseiden lähteiksi. Olen pitkään opiskellut verkonkautta myös muiden yliopistojen kursseja ja olen työssäni käyttänyt monenlaisia välineitä muilla paikkakunnilla olevien kanssa käytävään keskusteluun, että en koe kurssin muuttaneet suhdettani digitaaliseen mediaan suuresti. Kuitenkin koen, että varmasti olen oppinut uutta ja kokenut uutta. Keskustelu lapsista ja nuorista sekä koulusta on ollut antoisaa. Olen kurssin aikana pohtinut omaa suhdettani digitaaliseen mediaan ja pohtinut kriittisesti tekemiäni valintoja. En ole facebookissa, enkä edelleenkään koe sitä itselleni tarpeelliseksi. En seuraa aktiivisesti yksittäisiä blogeja. Luen blogeja silloin, kun ne osuvat eteen jonkin aiheen tutkimisen yhteydessä. Noukin tiedon murusia tarvittaessa. Luen läheistäni pitämiä blogeja heidän reissatessaan pitkiä aikoja maailmalla tai opiskellessaan maailmalla. Olen viettänyt työssäni niin paljon koneen äärellä, että haluan välillä olla siitä irti. Nyt vietän koneen äärellä aikaa opintojen parissa kohtalaisen paljon. Tosiasiassa aikakaan ei riitä seuraamaan ja lukemaan lisää.

Käytän jatkossakin erilaisia välineitä opiskelussani. Luen e-kirjoja, e-artikkeleita ja haen tietoa internetistä. Osallistun tarvittaessa verkkokeskusteluun ja käytän oppimisympäristöjä opinnoissani. Pidän perinteistä päiväkirjaa ja olen ajatellut pitäytyä siinä. Minusta on mukavaa välillä pysähtyä kirjoittamaan paperille ajatuksia ja tapahtumia. En ole tässä mielessä blogi-ihminen. En koe tarvetta kirjoittaa sähköistä opintopäiväkirjaa. Ehkä sitä voisi graduvaiheessa kokeilla.

Joskus on hyvä miettiä asioita uudella tavalla. Vanhasta asiasta voi saada toimivan ja mielenkiintoisen uuden asian. Sillon on tapahtunut merkityksellistä oppimista.

Teemu Leinosen puheenvuoro "Verkostot ja oppiminen tulevaisuudessa".

()

 

 

Lainasin kirjan Susitunti, kohti digitaalista lukutaitoa. Kirjan on kirjoittanut Sara Sintonen. Kirja on vuodelta 2012, eli kohtalaisen tuore. Silmiini osui seuraava tekstipätkä, jonka oli joku viidesluokkalainen sanonut:

"On me joo sitä opeteltu, kerran piti etsiä Googlesta jotain ja me ei ensin keksitty mitä etsittäisiin ja sitten me laitettiin siihen "ihminen" ja sitten sieltä tuli silleen niitä, että ei me sit löydetty oikein mitään." (viidesluokkalainen)

Tuossa tekstipätkässä tiivistyi monta mielestäni olennaista asiaa. Paljon puhutaan ja siihen vedotaan, että lapset ja nuoret osaavat luontaisesti käyttää medioita. Tämän päivän lapset ja nuoret tai ainakin suurin osa tietää, miten erilaiset laitteet toimivat, eli osaavat käynnistää ja katsoa jotain pelata jotain ja niin edelleen. Mutta kuinka hyvin lapset ja nuoret osaavat käyttää erilaisia välineitä ja niiden tarjoamia mahdollisuuksia todelliseen tekemiseen ja esimerkiksi opiskelemiseen.

Uskallan väittää, että erilaiset tietokonepelit ovat monelle tämän päivän nelikymppiselle tuttuja jo lapsuudesta ja vähintäänkin nuoruudesta. Niiden ulkoasu ei ollut samaa luokkaa kuin nykyään, mutta idea oli sama. Itsekin koodasin pieniä tehtäviä 1980-luvulla. Ja jo ennen tätä perheissä oli käytössään radio ja sittemmin televisio, kamera, videonauhuri ja videokamera. TV-ohjelmiin osallistuttiin postikortein ja kirjein sittemmin puhelimella ja sähköpostilla ja nykyään erilaisten palveluiden kautta. Kuitenkin idea oli postikortin aikaan periaateiltaan sama. Pikku kakkoseen saattoi lähettää piirrustuksen ja viestin, joka esitettiin ohjelmassa. Erona se, että aikajänne oli pidempi. Nyt kuvan voi lähettää ja esittää saman tien. Sama pätee puhelimeen. Monilla oli käytössään lankapuhelin 1970 - 1980-luvuilla ja vielä 1990-luvulla. Matkapuhelin eli kännykkä alkoi yleistymään 1990-luvulla ja sen muoto ja käyttösisältö on kokenut monia muutoksia 2000-luvulla. (Oheisen linkin takaa löytyy aika hyvin koottua tietoa puhelimen historiasta http://fi.wikipedia.org/wiki/Puhelin)

Erilaiset mediat ja vuorovaikutuksen muodot eivät ole uusia keksintöjä. Tällä huomioilla en halua missään nimessä väheksyä ajatusta, että nykypäivän lapset ja nuoret ovat oppineet erilaiseen yhteydenpitokulttuuriin kuin vanhempansa tai isovanhempansa. Yritän ylläolevalla sanoa sitä, että suurin muutos on tapahtunut aikajanassa eli tiedonsiirtoon käytettävässä ajassa. Asiat tapahtuvat heti eivätkä huomenna. Ja toinen merkittävä muutos on yleisön määrässä. Viestin voi levittää lyhyessä ajassa laajemmalle joukolle kuin ennen. Uskoisin näiden tekijöiden olevan niitä asioita, joiden osalta vanhemmat ja opettajat tuntevat itsensä jotenkin ulkopuolisiksi ja voimattomiksi.

Nopeuteen liittyy omat haasteensa. Jos kukaan ei pysähdy pohtimaan tiedon sisältöä syvemmin ja tiedon alkuperää, niin virheellinen tieto leviää nopeasti ja sen oikaiseminen voi olla haastavaa. Eli ensiarvoisen tärkeää on oppia tarkastelemaan tietoa kriittisesti. Tämä on asia, jonka lapsille joutuu opettamaan. Haasteena on myös pintapuolinen asioiden tarkastelu, jos lähteitä ei ole useita. Nopeus voi johtaa myös vauhtisokeuteen, eli ehdi ja huomaa arvioida omia tekstejään kriittisesti. "Viesti lähti jo, hups." Pahimmillaan spämmää hyvin henkilökohtaisia asioita toisista kymmenille jopa tuhansille ihmisille.

 

Kuvateksti: Joskus on hyvä pysähtyä miettimään ja katsoa samalla myös hieman taaksepäin.

 

Parhaimillaan erilaiset oppimisen tueksi kehitellyt sovellukset mahdollistavat yhdessä tekemisen fyysisestä etäisyydestä riippumatta ja ajasta riippumatta. Olen itse kokenut oppimisalustassa olen Wikin käteväksi. Opiskelijat voivat tuoda omia näkemyksiään ja tietojaan alustalle ja sitä voidaan yhdessä muokata ja muodostaa monen ihmisen näkemyksistä ja tiedoista yhteinen kokonaisuus. Olen kokenut, että jaettu asiantuntijuus voi viedä omaa ajattelua paljon pidemmälle kuin yksin puurtaminen. Kuitenkin koen, että välillä on hyvä pohtia asioita yksin ja tutustua asioihin itsenäisesti. Jos kaikki tapahtuu yhdessä ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa, voi oppiminen jäädä myös pinnalliseksi. Ei pysähdy pohtimaan ja miettimään asiaa, vaan pyyhältää muiden mukana eteenpäin.

Mutta palatakseni viidesluokkalaisen sanoihin "...että ei me sit löydetty oikein mitään." , niin tässä kiteytyy yksi tärkeä asia. Ilman tietoa ja käsitteitä, ei voi löytää järkevää ja mielekästä tietoa. Tänä päivänä lapsille pitäisi opettaa kutenkin ennenkin käsitteitä ja asioita. Välineenä vaan vihkon ja kirjan sijaan voi olla tietokone. Tiedonhaku vaatii samoja ajatuspolkuja kuin ennenkin. Google on kuin tietosanakirja. Pitää tietää, mitä hakee. Pitää osata rajata ja määritellä asia. Tämän lisäksi nykyään tarvitaan vielä saatuihin osumiin liittyvää kriittisyyttä. Pitää kysyä itseltä, voiko tähän tietoon luottaa. Näitä asioita olen myös itse joutunut opettelemaan ja harjoittelemaan.

 

Kuvateksti: Opiskeluun liittyy nykyään oleellisesti valo, muki ja hiiri.

 

Uusi blogi

Tänään olen aloittanut uuden blogin. Tarkoituksena on kirjata tähän ajatuksia opiskelusta ja maailman menosta. Tämä on harjoitusalusta blogien hyödyntämiseen tulevissa haasteissa esim. työelämässä.

 

Syksyllä kasvien loisto ja auringon säteet antavat lisäenergiaa uusiin haasteisiin. Siitä syystä toin tähän elokuussa otetun kuvan esille. Toivottavasti "aurinko" antaa myös sinulle energiaa ja positiivista mieltä.